Kestäväkehitys ja ilmastonmuutos

Moni on jo väsynyt kuulemaan jatkuvasti siitä, mitä meidän pitäisi tehdä ilmaston eteen. Kun seuraamme Suomessa ja erityisesti Suomea laajemmin ilmastokeskustelua, tulee väistämättä hiukan epätoivoinen olo. Hyvinvointivaltiona meidän kulutustottumuksemme ovat raskaat ja niitä on roimasti vara keventää. Kuitenkin Suomi on yksi niistä, noin 30:stä maasta, joka on pystynyt vähentämään hiilidioksidipäästöjään edellisvuodesta (2016) 5 prosenttia ja viimeisten 30 vuoden aikana muutos on ollut yli 20 prosenttia. Kun samaan aikaan EU:ssakin päästöt jatkavat nousuaan ja maailmalla ne ovat 2,7 prosentin noususuunnassa, tuntuu kohtuuttomalta jatkuvasti kohdistaa erityisesti yksilön tuottamiin päästöihin huomiota meillä. Suomen osuus on promillen luokkaa maailman päästöistä.

Olen iloinen siitä, että olemme pystyneet kulutuksen kasvusta huolimatta vähentämään päästöjämme. Voimme vähentää omalta osaltamme päästöjä kulutusvalinnoillamme, mutta samaan aikaan meidän on kansakuntana tehtävä aktiivisesti töitä, että muu Eurooppa sekä suurvallat tekevät myös kaikkensa yhteisen elinympäristömme säilyttämiseksi elinkelpoisena. Suomessa on paljon raskasta teollisuutta, joka tuottaa runsaasti päästöjä.

Voimme kehittyä teollisuuden jätteiden hyödyntämisessä ja kehitystuotteemme voivat olla myös vientituotteita. Suomessa on laajana ja metsärikkaana maana ollut hyvin hiilinieluja, mutta meidän on huolehdittava siitä, että näin on jatkossakin. Tämä tarkoittaa, että hakkuiden ja metsänhoidollisten toimenpiteiden kanssa on oltava valveilla. Suomi elää metsästä, mutta vain silloin, kun se on kunnossa.

Ruuhkavuosien haasteet

Ruuhkavuosiksi mainitaan aikaa, jolloin lapset on maailmaan laitettu, työelämä vaatii eniten ja ihmisellä on suurin kaipuu itsensä toteuttamiseen. Lisäksi monen vanhemmat saavuttavat jo sellaisen iän, että vaativat ylimääräistä apua. Tämän yhtälön yhteen sovittaminen on varsin haasteellista. Omien unelmien toteuttaminen saa usein odottaa. Näiden taakkojen alle moni uupuu.

Työelämän joustot ovat tarpeen, lasten ja vanhempien hoitoon on voitava luottaa ja tarvittaessa on saatava apua. Työelämässä pitää olla mahdollisuus joustaviin työaikoihin. Nykyään näin onkin monessa työpaikassa. Myös etätyöt ovat tuoneet uutta joustoa työelämään, mutta voivat olla myös sudenkuoppa. Työajan käsite voi monesti hämärtyä tätä mahdollisuutta käyttettäessä, molempiin suuntiin. Työelämän vaatimukset ja odotukset voivat olla kohtuuttomat ja työelämässä on huomioitava myös ihmisten persoonallisuuserot.

Lapset on voitava jättää hoitopaikkaan, joka huolehtii lapsen perustarpeista; turvallisen aikuisen huomiosta, kaveruudesta sekä virikkeellisestä kasvuympäristöstä. Myös vanhempien hyvä hoiva on keski-ikäiselle, ruuhkavuosiaan elävälle tärkeää. Vanhemman on saatava tarvitsemansa puhtaus ja ravinto ilman, että lapsen tarvitsee taistella asiasta.

Lapsen tarpeet

Lapsi on ihme. Heti syntymästään asti hänellä on valtava vauhti kehittyä ja oppia uutta. Toki persoonallisuuseroja on, mutta terve lapsi oppii kävelemään sekä ilmaisemaan sanallisesti itseään noin vuoden ikäisenä. Turvallinen ja rakastava ympäristö tukee lapsen kehitystä. Turvalliseen ympäristöön kuuluu rakastavia aikuisia, sopivasti virikkeitä sekä sopiva rauha kehittyä. Lapsen ensimmäisiä kolmea vuotta pidetään lapsen emotionaalisen kehityksen tärkeimpinä. Silloin rakennetaan luottamusta maailmaan ja itseen. Meidän tulee mahdollistaa tämä kehitys lapsillemme niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin.

On lyhytnäköistä säästää lasten hoivassa ja korvata läheisiä kontakteja toisarvoisilla asioilla. Lapsi tarvitsee edelleen syliä, jakamatonta aikaa, katsetta, kuulevia korvia ja lempeää ojausta. Vaikka Suomessa on talous ja mahdollisuudet paremmat, kuin koskaan aikaisemmin sen historiassa, lapsillamme alkaa olla yhä enemmän ongelmia. Mikä lapsiamme vaivaa? Olemmeko saaneet omalla mammonan perässä juoksemisellamme aikaan ahdituneita ja yksinäisiä lapsia? Jos lapsilta kysytään, mitä he kaipaavat eniten perhe-elämältä, vastaus on yhdessä olemista.

Isot laivat kääntyvät hitaasti ja tavat myös, mutta on aika alkaa kääntää laivaa siihen suuntaan, että perheellä on taas se arvo, joka sille kuuluu. Tähän voimme vaikuttaa tukemalla ja kannustamalla perheitä. Perheiden on halutessaa voitava valita kotihoidon ja päiväkotihoidon välillä. Heidän on voitava itse päättää missä ja kuka hoitaa lasta noiden tärkeiden ensimmäisien vuosien aikana. Perhevapaiden osalta vanhempien on voitava valita perheelle sopivin vaihtoehto.

Leikki-ikäisen lapsen hoitoon on tärkeää olla vaihtoehtoja. Päiväkotien ryhmäkoot voivat olla haasteellisia ja on tärkeää, että myös pienempiä yksiköitä on tarjolla. Vähintään yhtä tärkeää on, että päiväkotien henkilömitoitus on sopiva. Kun mitoitus on oikea, se vähentää myöhemmin elämässä tuen tarvetta ja sitä kautta talouskin pysyy paremmin kurissa. Kun työntekijämitoitus on oikea, jaksaminen ja tehokkuus myös hoitohenkilökunnassa.

Lasta kuuluu kasvattaa vastuuseen ikäänsä sopivalla tavalla. Alakoululaisen vastuut ovat toiset, kun yläkoululaisen. Yhtäkaikki ohjausta tarvitaan ikäryhmälle sopivasti. Osa lapsista pystyy hyvinkin itsenäiseen työskentelyyn. Kaikilta itsenäinen työskentely ei onnistu. Tässäkin meidän on pystyttävä ottamaan huomioon yksilön tarpeet. Isoissa ryhmissä erityistukea tarvitseva voi jäädä vaille riittävää ohjausta. Siksi oikein mitoitettu ja kohdennettu ohjaus peruskoulussa on erittäin tärkeää. Mutta ongelmat on tunnistettava riittävän varhain. Henkilökuntamitoitus on hyvin laaja taloudellinen kysymys ja meidän tulee ymmärtää, että puutteellinen mitoitus aiheuttaa meille isoja, taloudellisia haasteita myöhemmin.

Nuoren näkökulma koulutuksesta

Sain käydä mielenkiintoisia keskusteluja perjantaina kauppakeskus Veturissa Kouvolassa. Parin nuoren miehen kanssa keskustelimme oppimisen polusta peruskoulusta alkaen. Hänellä oli mielenkiintoinen ajatus monipuolisemmasta opetustarjonnasta jo peruskoulusta lähtien. Nythän meillä tarjotaan laajalla rintamalla samaa, ministeriön tarjoamaa peruskoulua kaikille. Vaihtoehtoja on niukasti, vaikka periaatteessa koulunsa saakin valita. Miksi meillä ei olisi Steiner-koulujen tapaan muitakin pienempiä kouluja, jotka saisivat myös tuen.

Etelä-Karjalaisena tämä koskettaa meitä muun muassa Lappeenrannan Kristillisen koulun osalta, joka ei saa itselleen sitä tukea, jota ministeriö maksaa, vaan Lappeenrannan kaupunki käyttää rahat, jotka kuuluisivat koululle. Nämä pienemmät koulut voisivat tarjota kaivatun vaihtoehdon esimerkiksi niille lapsille ja nuorille, jotka ovat joutuneet kiusatuiksi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että kiusatun ei kuulu lähteä, vaan kiusaajan, joskus pieni kouluyhteisö, jossa saa kasvu- ja oppimisrauhan, voisi olla hyvä vaihtoehto.

Kun meidän koulujamme ajetaan yhä isompiin yksiköihin, voi kiusaamisesta tulla yhä isompi ongelma. Oikein suunnattujen opetusresurssien lisäksi olisi tärkeää olla oikein mitoitetut oppimisympäristöt jossa jokainen lapsi ja nuori voisi tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi.