Ystäväni tiedusteli tuossa viime viikolla kantaani kaivoshankesuunnitteluista tänne Saimaan vaikutusalueille. Kantani on varsin selkeä, vaikka ymmärrän kyllä toistakin näkökulmaa.
On vaikea sanoa ehdoton ei elämisen tarpeistaan, eli työstä ja toimeentulosta, kamppailevien kustannuksella. Silti kuulun esimerkiksi Saimaa ilman kaivoksia -ryhmään. Kun aloitin työni ammattikorkeakoululla liki kymmenen vuotta sitten, sattui juuri suuri ympäristökatastrofi Sotkamossa. Se oli karu esimerkki vesi- ja ympäristötekniikkaa opettavalle. Tapahtuma on jäänyt niin lähtemättömästi mieleen, että olen vastustanut pohjoiseen, Hannukaisen alueelle, suunniteltua kaivoshanketta ja kyllä, vastustan myös Saimaata uhkaavia kaivoshankkeita. Saimaata uhkaavat toki myös pohjoisemmassa toteutettavat kaivoshankkeet.
Meidän pitäisi saada elinvoimamme puhtaan ja koskemattoman luonnon statuksella paremmin, kuin kaivamalla tämä maa perustuksiaan myöten. Kittilän kultakaivoksen vierailu avasi lisää silmiäni tosiasioille. Se vesien määrä, mitä kaivostoiminta tarvitsee ja puhdistettavien jätevesien käsittelyn määrä, jota kaivostoiminta tarvitsee sekä kaikki käytettävä energia. Koko ajan puhutaan hiilineutraaliudesta, mutta miksi ei tässä yhteydessä. Tietääkö kansalainen, kuinka paljon jätekiveä, jota ei pystytä, kuin osittain sijoittamaan takaisin maan alle, syntyy?
Ja kun monikansallisen kaivosyhtiön perävalot vilahtavat, jäävät seuraukset suomalaisten maksettaviksi. Vain tekniikka on muuttunut 50:ssä vuodessa. Ja minä. Osaan ottaa kantaa.
Turvataan riittävät resurssit palveluihin; hoiva, opetus, kunnossapito 